Mitä kuuluu?

On kulunut aivan järjettömän pitkä aika siitä, kun viimeksi kerroin kuulumisiani. Paljon on tapahtunut (yllätys, yllätys). Ensimmäinen vakava suhde oli ja meni. Se päättyi siihen, että emme sittenkään halunneet samoja asioita, vaikka aluksi näyttikin siltä. Meillä oli suuri ikäero ja hänen elämäntilanteensa oli täysin erilainen kuin mun, joten ehkä sillä oli jotain tekemistä asian kanssa. Tai siis kyllähän ikäerosuhteet joidenkin kohdalla toimivat. Seuraan erästä tubettajaa, Julia Zelgiä, jonka tuleva vaimo on häntä 37 vuotta vanhempi. He ovat niin onnellisia yhdessä, että heidän yhteisvideonsa saavat mut aina hymyilemään. Muistakaa siis aina, että ikä todella on vain numero. 

12.8. oli vihdoin se päivä, jota olin odottanut innolla jo vuosia. Täytin vihdoin 18! Olen aikuinen! Jee! Tai no lain mukaan aikuinen, mutta henkisesti en välttämättä ihan vielä. Heh. Kuten jotkut saattavat kuvasta havaita vanhempani veivät mut Flamingoon juhlistamaan tätä merkittävää tapausta. Tämän jälkeen alkoikin sitten tuskainen ajokortin tavoittelu. Sain sen taskuuni vasta neljännen inssin jälkeen. Mua nimittäin jännitti joka kerta niin mahdottomasti, että tein aina jonkun tyhmän mokan. Sain sen kortin vain, koska lähdin suorittamaan inssin Pohjanmaalle isovanhempieni asuinpaikkaan. Inssiheppu oli mukava ja landemaisissa maisemissa ajaminen oli huomattavasti helpompaa kuin Lahden keskustassa. 

4.11. pääsin mukaan Kaikki vastaan 1 liveyleisöön. Se oli mielenkiintoinen kokemus. Saimme ennen ohjelman alkua pullollisen Kanesin uutuusmakua ja pussillisen suolaisen munkin makuisia sipsejä. Meitä kehotettiin taputtamaan kovaa ja olemaan edustavia. Mua näkyi vain muutaman kerran vilaukselta. 

Se on nyt sitten vuosi 2018 lusittu loppuun. Uutena vuotena olin kavereiden kanssa paukuttelemassa pommeja. Tai en mä yhtään niistä edes sytyttänyt, koska pelkään aina niiden olevan viallisia ja räjähtävän naamalle. Jokavuotinen perinteeni on kuitenkin yrittää ottaa ilotulitteista kuvia. Ja, kuten huomaatte, eihän niistä koskaan mitään edustavia tule. 

Jos yllä olevat kuvat näyttävät täysin oudoilta, käy kurkkaamassa edellinen kuulumistenkertomispostaukseni täältä. Kuten huomaatte sain nukkeni vihdoin maalattua loppuun. Jee! Mitä mieltä olette? Mandariinipuuhun tuli kesän aikana kolme uutta lehteä. Yksi niistä tosin kuivui pois hetki sitten. Kasviparka ilmeisesti kärsii talvesta yhtä paljon kuin mäkin. Pitäisiköhän sille ostaa joku kasvilamppu? 

Tällaista höpöttelyä tällä kertaa. Kommenttiboksi on aina auki, jos tämä postaus herätti jotain ajatuksia. Luen mielelläni.

Novelli: Exitus

Puhelimen pirinä rikkoo sairaalahuoneen seesteisen hiljaisuuden. Taas. Eikö täällä saa olla hetkeäkään rauhassa? Onhan se tietysti kiva, että sukulaiset ja ystävät välittävät. Suuren ja vaativan aivoleikkauksen jälkeen minun tekisi silti vain mieli kääriytyä valkoisen sairaalalta löyhkäävän peittoni sisään ja jäädä sinne nukkumaan ikiajoiksi. 

Kurottaudun ottamaan kännykän yöpöydältä. Ärtymys väistyy hetkessä hämmästyksen tieltä, kun näen soittajan. Sehän on lapsuudenkotini lankapuhelimen numero! Järkevänä ihmisenä kuitenkin keksin asialle loogisen selityksen melkein heti. Se vanha lankapuhelimen romuhan on maannut jossain komeron pohjalla jo vuosia käyttämättä, joten jonkun toisen on jo täytynyt saada numero itselleen. Ehkäpä soittaja on joku puhelinmyyjä. Toisaalta voihan se olla aivan kuka tahansa muukin, joten pitänee vastata.

”Sari Tiainen.” 

”Hei…”, soittaja sanoo hennon epävarmalla lapsenäänellä. ”Talitintti täällä. Äiti ja iskä käski soittaa ja sanoa hyvää matkaa.” Tämän sanottuaan hän lopettaa puhelun.

Kylmät väreet alkavat kiitää pitkin selkäpiitäni, koska Talitintti oli minun lapsuudenaikainen lempinimeni. En nimittäin osannut pienenä sanoa s-kirjainta, joten esittelin itseni Taliksi. Tämän täytyy kuitenkin olla pelkkää sattumaa. Joku lapsi soitti väärään numeroon eikä vain tajunnut virhettään heti. Siinä kaikki.

Saan pian puhelun jälkeen huomata, että oudot tapahtumat liikkuvat tänään kimpassa. Säpsähdän, kun joku teinityttö ryntää pienen sairaalahuoneeni ovesta sisään röyhkeästi viitsimättä edes koputtaa. Hänellä on yllään valkoinen kesämekko ja jalassaan ruskeat sandaalit. Hänen pitkä vaaleanruskea rastatukkansa on täynnä kaikenlaisia pieniä helyjä ja hänen kaulassaan komeilee suuri unisiepparikoru. En tunne tyttöä, mutta hänessä on silti jotain häiritsevän tuttua. 

”No moi! Täällähän sä oot. Halusin vaan tulla kertoo, et meillä oli tosi hauskaa yhessä. Muistatko, ku karattiin sillon kerran niihin Marian bileisiin? Me löydettiin sieltä se Markus, jonka kanssa seurusteltiin kuukausi. Ja muistatko, ku marssittiin eläinten oikeuksien puolesta? Se oli siistii! Kerran pussailtiin Sadun kanssa ja mutsi näki. Se sai raivarin. No, omapa on vikansa ku se on niin kamalan ahdasmielinen. Ja ainii, nyt mulle tuli mieleen sekin, ku salakuljetettiin yks koditon koira meille. Sillon oli faijan vuoro ragee…” 

Kuuntelen tytön pulinaa lumoutuneena, koska hänen ansiostaan mieleni tulvahtaa täyteen muistoja. Jos tilanne olisi toinen, saisin varmaan jonkin hillittömän nostalgiakohtauksen. Nyt äimistyneet aivoni kuitenkin ovat täynnä kysymyksiä. Mistä ihmeestä tyttö voi tietää kaiken tuon ja miksi hän puhuu ”meistä”? En ehdi kysyä häneltä mitään. Höpöteltyään tarpeeksi hän nimittäin lopettaa puhumisen kuin seinään, heilauttaa kättään ja tanssahtelee huoneesta pois kevein askelin. 

Alan pohtia tapahtumaa aivan ihmeissäni. Minut keskeytetään ennen kuin ehdin keksiä yhtäkään järjellistä selitystä. Puhelimeni huudahtaa sähköpostiviestin merkiksi. Viestin nähdessäni säikähdän toden teolla. Se on nimittäin tullut työsähköpostistani siihen postiin, jota käytän vapaa-ajalla.

”Hei! Olen pahoillani, kun minulla ei ole ollut aikaa pistäytyä. Olen juuri aloittanut tässä uudessa työpaikassa, lapsilla on flunssakierre päällä ja miehen kanssa on riitaa. Haluan kuitenkin muistuttaa sinulle, että olet vahva nainen. Selviät mistä vain. T: Sari Tiainen”

Mitä ihmettä tämä on? Painan hädissäni sitä punaista nappia, jolla kutsutaan sairaanhoitaja paikalle. Ehkä hän osaa antaa minulle selityksiä. Se tyttöhän saattoi olla karkumatkalla psykiatriselta tai sitten minulla vain on niin tuju kipulääkitys, että näen näkyjä. 

Hetken päästä ovi avautuu. Yllätyn, koska sairaanhoitaja ei ole se perinteinen sisar hento valkoinen. Päinvastoin. Hän on rollaattorin tukemana tepsutteleva mummo hauras ryppyinen. Sairaanhoitajista täytyy olla valtava pula, kun ovat ottaneet tuommoisen töihin. En jää kuitenkaan pohtimaan sitä sen pitemmäksi ajaksi, koska tarvitsen vastauksia.

”Hei! Täällä kävi äsken sellainen teini-ikäinen tyttö. En tuntenut häntä eikä nyt ole minun tietääkseni vierailuaikakaan”, sanon kulmiani kohottaen.

Mummo tuijottaa minua merkillinen ilme kasvoillaan. Hän rullaa itsensä sänkyni viereen ja huokaa hiljaa.

”Kuule, kultapieni. Asia on nyt sillä tavalla, että sinä olet… tekemässä kuolemaa. Menneisyytesi on käynyt jo tervehtimässä ja nyt on minun vuoroni.”

Menneisyys on käynyt tervehtimässä? Totuus iskee kasvoilleni ruoskan lailla. Lapsen puhelu, tytön vierailu ja naisen sähköpostiviesti… ne olivat minä itse elämäni eri vaiheissa. Aivoni yrittävät kieltää koko totuuden, mutta ne eivät onnistu siinä. Paniikki vyöryy hyökyaaltona ylitseni. Alan nyyhkyttää ja täristä holtittomasti. Mitä minä nyt teen? Mitä minulle tapahtuu?

Mummo ottaa ryppyisellä kädellään kiinni omastani ja hyssyttelee minua kuin pikkuvauvaa kunnes rauhoitun vähän. Sitten hän viittaa toisella kädellään minua nousemaan sängystä. Irrotan otteeni mummosta, koska tarvitsen ponnistukseen myös käsiä avuksi. Se ei nimittäin ole helppoa, koska minusta tuntuu kuin jokin voima yrittäisi vetää minua takaisin makuulle. Kun vihdoin olen jalkeilla, käännähdän katsomaan kohti sänkyä. Näen itseni siinä makaamassa elottomana. Kiljaisen kauhusta, mutta suustani ei kuulu pihaustakaan. Mummo ottaa taas kädestäni kiinni.

”Sinä olet nyt vapaa. Nauti siitä. Ehkä on parempi, että emme ehtineet tavata. Vanhuksen elämä ei nimittäin ole helppoa.”

Tämän sanottuaan mummo katoaa. Siinä samassa näen, että sängyssä makaavan kehoni ympärillä hyörii lääkäri ja pari hoitajaa. He yrittävät elvyttää, mutta se ei näköjään tuota minkäänlaista tulosta. Hyvin pitkältä tuntuvan ajan äherrettyään he lopettavat. Lääkäri valaisee vuorotelen molempia silmiäni taskulampulla.

”Pupillit laajat ja valojäykät. Hänelle on luultavasti tullut massiivinen aivoverenvuoto leikkauskomplikaationa. Emme valitettavasti ehtineet ajoissa”, lääkäri toteaa soinnittomalla äänellä ja vilkaisee kelloa. 

”Exitus 21.30.”