Puhelimen pirinä rikkoo sairaalahuoneen
seesteisen hiljaisuuden. Taas. Eikö täällä saa olla hetkeäkään rauhassa? Onhan
se tietysti kiva, että sukulaiset ja ystävät välittävät. Suuren ja vaativan
aivoleikkauksen jälkeen minun tekisi silti vain mieli kääriytyä valkoisen
sairaalalta löyhkäävän peittoni sisään ja jäädä sinne nukkumaan ikiajoiksi.
Kurottaudun ottamaan kännykän yöpöydältä.
Ärtymys väistyy hetkessä hämmästyksen tieltä, kun näen soittajan. Sehän on
lapsuudenkotini lankapuhelimen numero! Järkevänä ihmisenä kuitenkin keksin
asialle loogisen selityksen melkein heti. Se vanha lankapuhelimen romuhan on
maannut jossain komeron pohjalla jo vuosia käyttämättä, joten jonkun toisen on
jo täytynyt saada numero itselleen. Ehkäpä soittaja on joku puhelinmyyjä.
Toisaalta voihan se olla aivan kuka tahansa muukin, joten pitänee vastata.
”Sari Tiainen.”
”Hei…”, soittaja sanoo hennon
epävarmalla lapsenäänellä. ”Talitintti täällä. Äiti ja iskä käski soittaa ja
sanoa hyvää matkaa.” Tämän sanottuaan hän lopettaa puhelun.
Kylmät väreet alkavat kiitää pitkin
selkäpiitäni, koska Talitintti oli minun lapsuudenaikainen lempinimeni. En nimittäin
osannut pienenä sanoa s-kirjainta, joten esittelin itseni Taliksi. Tämän täytyy
kuitenkin olla pelkkää sattumaa. Joku lapsi soitti väärään numeroon eikä vain
tajunnut virhettään heti. Siinä kaikki.
Saan pian puhelun jälkeen huomata, että
oudot tapahtumat liikkuvat tänään kimpassa. Säpsähdän, kun joku teinityttö
ryntää pienen sairaalahuoneeni ovesta sisään röyhkeästi viitsimättä edes
koputtaa. Hänellä on yllään valkoinen kesämekko ja jalassaan ruskeat sandaalit.
Hänen pitkä vaaleanruskea rastatukkansa on täynnä kaikenlaisia pieniä helyjä ja
hänen kaulassaan komeilee suuri unisiepparikoru. En tunne tyttöä, mutta hänessä
on silti jotain häiritsevän tuttua.
”No moi! Täällähän sä oot. Halusin vaan
tulla kertoo, et meillä oli tosi hauskaa yhessä. Muistatko, ku karattiin sillon
kerran niihin Marian bileisiin? Me löydettiin sieltä se Markus, jonka kanssa
seurusteltiin kuukausi. Ja muistatko, ku marssittiin eläinten oikeuksien
puolesta? Se oli siistii! Kerran pussailtiin Sadun kanssa ja mutsi näki. Se sai
raivarin. No, omapa on vikansa ku se on niin kamalan ahdasmielinen. Ja ainii,
nyt mulle tuli mieleen sekin, ku salakuljetettiin yks koditon koira meille.
Sillon oli faijan vuoro ragee…”
Kuuntelen tytön pulinaa lumoutuneena,
koska hänen ansiostaan mieleni tulvahtaa täyteen muistoja. Jos tilanne olisi
toinen, saisin varmaan jonkin hillittömän nostalgiakohtauksen. Nyt äimistyneet
aivoni kuitenkin ovat täynnä kysymyksiä. Mistä ihmeestä tyttö voi tietää kaiken
tuon ja miksi hän puhuu ”meistä”? En ehdi kysyä häneltä mitään. Höpöteltyään
tarpeeksi hän nimittäin lopettaa puhumisen kuin seinään, heilauttaa kättään ja
tanssahtelee huoneesta pois kevein askelin.
Alan pohtia tapahtumaa aivan ihmeissäni.
Minut keskeytetään ennen kuin ehdin keksiä yhtäkään järjellistä selitystä.
Puhelimeni huudahtaa sähköpostiviestin merkiksi. Viestin nähdessäni säikähdän
toden teolla. Se on nimittäin tullut työsähköpostistani siihen postiin, jota
käytän vapaa-ajalla.
”Hei! Olen pahoillani, kun minulla ei
ole ollut aikaa pistäytyä. Olen juuri aloittanut tässä uudessa työpaikassa,
lapsilla on flunssakierre päällä ja miehen kanssa on riitaa. Haluan kuitenkin
muistuttaa sinulle, että olet vahva nainen. Selviät mistä vain. T: Sari
Tiainen”
Mitä ihmettä tämä on? Painan hädissäni
sitä punaista nappia, jolla kutsutaan sairaanhoitaja paikalle. Ehkä hän osaa
antaa minulle selityksiä. Se tyttöhän saattoi olla karkumatkalla psykiatriselta
tai sitten minulla vain on niin tuju kipulääkitys, että näen näkyjä.
Hetken päästä ovi avautuu. Yllätyn,
koska sairaanhoitaja ei ole se perinteinen sisar hento valkoinen. Päinvastoin.
Hän on rollaattorin tukemana tepsutteleva mummo hauras ryppyinen. Sairaanhoitajista täytyy
olla valtava pula, kun ovat ottaneet tuommoisen töihin. En jää kuitenkaan
pohtimaan sitä sen pitemmäksi ajaksi, koska tarvitsen vastauksia.
”Hei! Täällä kävi äsken sellainen
teini-ikäinen tyttö. En tuntenut häntä eikä nyt ole minun tietääkseni
vierailuaikakaan”, sanon kulmiani kohottaen.
Mummo tuijottaa minua merkillinen ilme
kasvoillaan. Hän rullaa itsensä sänkyni viereen ja huokaa hiljaa.
”Kuule, kultapieni. Asia on nyt sillä
tavalla, että sinä olet… tekemässä kuolemaa. Menneisyytesi on käynyt jo
tervehtimässä ja nyt on minun vuoroni.”
Menneisyys on käynyt tervehtimässä? Totuus
iskee kasvoilleni ruoskan lailla. Lapsen puhelu, tytön vierailu ja naisen
sähköpostiviesti… ne olivat minä itse elämäni eri vaiheissa. Aivoni yrittävät
kieltää koko totuuden, mutta ne eivät onnistu siinä. Paniikki vyöryy
hyökyaaltona ylitseni. Alan nyyhkyttää ja täristä holtittomasti. Mitä minä nyt
teen? Mitä minulle tapahtuu?
Mummo ottaa ryppyisellä kädellään kiinni
omastani ja hyssyttelee minua kuin pikkuvauvaa kunnes rauhoitun vähän. Sitten
hän viittaa toisella kädellään minua nousemaan sängystä. Irrotan otteeni
mummosta, koska tarvitsen ponnistukseen myös käsiä avuksi. Se ei nimittäin ole
helppoa, koska minusta tuntuu kuin jokin voima yrittäisi vetää minua takaisin
makuulle. Kun vihdoin olen jalkeilla, käännähdän katsomaan kohti sänkyä. Näen
itseni siinä makaamassa elottomana. Kiljaisen kauhusta, mutta suustani ei kuulu
pihaustakaan. Mummo ottaa taas kädestäni kiinni.
”Sinä olet nyt vapaa. Nauti siitä. Ehkä
on parempi, että emme ehtineet tavata. Vanhuksen elämä ei nimittäin ole
helppoa.”
Tämän sanottuaan mummo katoaa. Siinä
samassa näen, että sängyssä makaavan kehoni ympärillä hyörii lääkäri ja pari
hoitajaa. He yrittävät elvyttää, mutta se ei näköjään tuota minkäänlaista
tulosta. Hyvin pitkältä tuntuvan ajan äherrettyään he lopettavat. Lääkäri valaisee vuorotelen molempia silmiäni taskulampulla.
”Pupillit laajat ja valojäykät. Hänelle
on luultavasti tullut massiivinen aivoverenvuoto leikkauskomplikaationa. Emme
valitettavasti ehtineet ajoissa”, lääkäri toteaa soinnittomalla äänellä ja
vilkaisee kelloa.
”Exitus 21.30.”
Heippa kaikki tänne eksyneet! Olen 18v tyttö Päijät-Hämeestä. Päätin aloittaa tällaisen sillisalaattiblogin... Hetkinen! Kasvissyöjähän valitsee aina kasvisvaihtoedon ruuista, joten miksipä ei kielikuvistakin. Siis, päätin aloittaa tällaisen HEDELMÄsalaattiblogin kaoottisen ja vähän kaikesta kiinnostuneen persoonani jatkoksi.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
-
Heipähei! Tähän alkuun haluan kiittää edelliseen postaukseen tulleista kommenteista. Ne piristivät päivääni. Kerron ehdottomasti, jos mandar...
-
Siitä on kokonainen kuukausi, kun viimeksi julkaisin mitään. Musta ei luultavasti koskaan tule sellaista säännöllisesti postailevaa blogaaja...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti