Kielikurssilla ei siis ollut mitään muuta pakollista ohjelmaa kuin oppitunnit, joita oli arkipäivisin pari kolme tuntia (oma kurssityyppini oli general). Asuin host-perheessä ja jaoin huoneen kahden muun tytön kanssa. Mulla kävi hyvä tuuri, koska perheeni oli todella mukava. Myös huonekaverini olivat kivaa seuraa. Toisen kanssa olen vielä Suomeen palattuanikin pitänyt yhteyttä.
Kolme ensimmäistä päivää oli yhtä kulttuurishokkia; kaikki puhuivat eri aksenteilla, joillekin poskisuudelmat olivat arkipäivää, ruoka oli erilaista (paljon hiilihydraatteja eli vaaleaa leipää, pizzaa, pastaa ja vielä vähän lisää pastaa), useisiin vessoihin ei saanut heittää vessapaperia, 17-vuotias sai ostaa vapaasti alkoholia, todella moni nuori poltti tupakkaa ym. Lisäksi eri kulttuureista tuleville ihmisille joutui selittämään itsestäänselvyyksiä. Esimerkiksi nimeni, Viivi (Viviella on siis vain jonkinlainen taiteilijanimi), oli todella hankala lähes kaikille. Jouduin aina sanomaan sen kirjain kirjaimelta tai joskus jopa kirjoittamaan paperille. Ja siitä huolimatta mua sanottiin Viviksi.
Lisäksi pienen shokin aiheutti myös englannin tasoni koulussa. Olin siis kotona tehnyt lähtötasotestin, jonka mukaan mulle määriteltiin taso. Se oli C2 eli paras mahdollinen (googlaa efset-level, jos haluat tarkempaa tietoa tästä luokittelusta). Astuin luokkaan ja kaikki puhuivat erittäin sujuvasti. Oma suullinen englanninkielentaitoni oli vielä aika tönkkö, joten tunsin oloni hyvin ulkopuoliseksi. Opetustyylikin erosi tottumuksistani aika huimasti. Esimerkiksi teimme parilla oppitunnilla niin, että opettaja laittoi luokan eteen taululle jonkun lyhyehkön tarinan. Sitten oppilaat jaettiin pareihin. Toinen kipitti taululle, painoi mieleensä niin paljon kuin pystyi, meni kertomaan sen parilleen ja pari kirjoitti sen ylös. Tätä toistettiin kunnes koko tarina oli kirjoitettu. Sitten vaihdettiin tarinaa ja osia.
Ensimmäisen koulupäivän päätteeksi kuunneltiin jonkun stand-up-koomikon stooria. Hänellä oli erittäin vahva aksentti ja hän puhua pulputti uskomattoman nopeasti. En kyllä saanut siitä mitään tolkkua. Tämän jälkeen opettaja totesi: "Tämän olisi pitänyt olla helppo teille." Ajattelin, että tämä oli nyt sitten tässä. Pakkohan mun on siirtyä alemmalle tasolle. Menin juttelemaan asiasta opettajalle, jonka mielestä pärjäisin kaikesta huolimatta C2-tasolla. Mietin yön yli ja päätin uskoa opettajaa.
Ensimmäisen viikon jälkeen opetustyyliin alkoi tottua ja se alkoi tuntua jopa mukavalta. Ei ainakaan tarvitse tököttää koko ajan paikallaan. Teimme myös molempina viikkoina esitelmän. Ensimmäisellä viikolla meidän piti kertoa kotimaastamme tai -kaupungistamme. Luulin, että se olisi mulle esiintymisjännitykseni ja ujouteni takia kamalaa. Toisin kuitenkin kävi. Jännitin vain ihan vähäsen ja oikeastaan jopa nautin siitä hiukan. Seuraavan viikon esitelmän kanssa kävi samalla tavalla.
Kai se sitten menee niin, että vieraaseen maahan yksin lähtiessä on mahdollista aloittaa täysin puhtaalta pöydältä. Mun ei tarvinnut olla enää se sama ujohko suomalaistyttö. Juttelin rohkeasti monille ihmisille koulussa ja koulun ulkopuolella. Illalla menin yökerhoihin ja tanssin, jos huvitti. Ei sillä ollut mitään väliä, että en edes osaa omasta mielestäni tanssia. En mä ainakaan huomannut kerääväni oudoksuvia katseita. Suurin osa itsekritiikistäni on siis täysin turhaa.
Mä mietin joskus lukiossa kielikurssille menemistä ja mietteissä oli juurikin Malta. Jostain syystä sinne meneminen vaan jäi, joten tätä sun postausta oli kyllä ihana lukea♥ Mä oon käynyt Maltalla pari vuotta sitten, ja vitsit se oli kylä kiva paikka!! Jään odottelemaan seuraavia osia tästä sun reissusta :)
VastaaPoistaAnskiss