Jouduin juoksemaan bussille. Sade hakkasi naamaa ja yritti parhaansa mukaan pilata hienon meikkini. Tai en nyt tiedä voiko sitä niin hienoksi sanoa. Halpaa kulmakynää kulmien kaunistamiseen ja tietysti peitepuikkoa liiasta epäterveellisen ruuan mättämisestä tai joistain hirviöhormoneista aiheutuneiden näppylöiden peitoksi. Toisaalta kauneus on katsojan silmissä (hyi mikä klisee), joten ilman muuta meikkini voi olla suorastaan upea... Ehdin kuitenkin bussiin aivan hyvin, joten en saavuttanut sillä päättömällä ryntäilyllä yhtään mitään.
Sade loppui melkein heti, kun pääsin bussiin. Tyypillistä. Ikkunoihin kuitenkin jäi sadevesinorot, jotka näyttävät oikeastaan aika taiteellisilta noissa yllä olevissa kuvissa. Ne ovat synkän sään kera omiaan kuvaamaan melankolista suomalaismieltä. Hetkinen! Mikä ihme kliseekivääri musta on tullut? Ei kaikkien suomalaisten mielenmaisema ole melankolinen, vaikka sää antaisikin siihen usein oivat puitteet. Ärsyttäviä nuo tuollaiset stereotypiat. Sitä paitsi sade on pohjimmiltaan iloinen asia, koska se ravitsee luontoa. Kohta mun pitää jo jäädä pois. Menipä tämäkin matka taas nopeasti. En edes ehtinyt kuunnella musiikkia, koska kirjoitin tätä ja räpsin kuvia.
Joku kovaonninen kastemato on ryöminyt keskelle tietä. Nostan sen ylös ja autan tien vierellä olevaan metsikköön. Mielestäni edes tuo tikapuuhermoston omaava nivelmatoihin kuuluva otus ei ansaitse tulla tallotuksi tai yliajetuksi.
Tuon oikeanpuolimmaisen puun oksalla istuu varis. Sitä on varmasti aika hankalaa huomata tuosta kuvasta, mutta siellä se silti on. Näkymien täytyy olla aika huikeat tuolta ylhäältä käsin. Olisinpa lintu. Lentämisestä aiheutuva keveyden- ja vapaudentunne olisi varmaan aivan huumaavan ihana. Toisaalta lintuna täytyisi värjötellä ulkona säässä kuin säässä. Ei voisi ikinä vetäytyä sisätiloihin, kääriytyä pehmoiseen vilttiin ja lukea hyvää kirjaa tuoksukynttilöiden palaessa. Ehkä siis jatkan elämääni omana itsenäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti