Yksin Maltalle

Heipähei! Tähän alkuun haluan kiittää edelliseen postaukseen tulleista kommenteista. Ne piristivät päivääni. Kerron ehdottomasti, jos mandariinipuuhuni ilmestyy joku kaunis päivä mandariini (siihen tosin taitaa mennä vuosia).

No, mennäänpä jo asiaan. Halusin oppia puhumaan englantia sujuvammin, tutustua uusiin ihmisiin ja kulttuureihin sekä päästä lämpimään, joten 10.6. hyppäsin lentokoneeseen ja lennähdin (parin tunnin yöunien jälkeen meno ei ollut ihan yhtä kepeää kuin tuo ilmaus antaa olettaa, mutta antaa sen olla siinä kuvaamassa riemua, jolla jätin Suomen taakseni) Maltalle kielikurssille (EF:n kautta, jos kiinnostaa). Ihan yksin. Hui. Kyseessä ei siis ollut sellainen kielimatka, jossa tavataan oma ryhmä jo lentokentällä ja siinä sitten kuljetaan se kaksi viikkoa oman ohjaajan perässä kuin kanalauma. Kuten muita postauksiani lukeneet ovat varmaan jo tajunneet olen vapaa sielu, joten mua eivät moiset kanamatkat kiinnosta.

Kielikurssilla ei siis ollut mitään muuta pakollista ohjelmaa kuin oppitunnit, joita oli arkipäivisin pari kolme tuntia (oma kurssityyppini oli general). Asuin host-perheessä ja jaoin huoneen kahden muun tytön kanssa. Mulla kävi hyvä tuuri, koska perheeni oli todella mukava. Myös huonekaverini olivat kivaa seuraa. Toisen kanssa olen vielä Suomeen palattuanikin pitänyt yhteyttä.

Kolme ensimmäistä päivää oli yhtä kulttuurishokkia; kaikki puhuivat eri aksenteilla, joillekin poskisuudelmat olivat arkipäivää, ruoka oli erilaista (paljon hiilihydraatteja eli vaaleaa leipää, pizzaa, pastaa ja vielä vähän lisää pastaa), useisiin vessoihin ei saanut heittää vessapaperia, 17-vuotias sai ostaa vapaasti alkoholia, todella moni nuori poltti tupakkaa ym. Lisäksi eri kulttuureista tuleville ihmisille joutui selittämään itsestäänselvyyksiä. Esimerkiksi nimeni, Viivi (Viviella on siis vain jonkinlainen taiteilijanimi), oli todella hankala lähes kaikille. Jouduin aina sanomaan sen kirjain kirjaimelta tai joskus jopa kirjoittamaan paperille. Ja siitä huolimatta mua sanottiin Viviksi. 

Lisäksi pienen shokin aiheutti myös englannin tasoni koulussa. Olin siis kotona tehnyt lähtötasotestin, jonka mukaan mulle määriteltiin taso. Se oli C2 eli paras mahdollinen (googlaa efset-level, jos haluat tarkempaa tietoa tästä luokittelusta). Astuin luokkaan ja kaikki puhuivat erittäin sujuvasti. Oma suullinen englanninkielentaitoni oli vielä aika tönkkö, joten tunsin oloni hyvin ulkopuoliseksi. Opetustyylikin erosi tottumuksistani aika huimasti. Esimerkiksi teimme parilla oppitunnilla niin, että opettaja laittoi luokan eteen taululle jonkun lyhyehkön tarinan. Sitten oppilaat jaettiin pareihin. Toinen kipitti taululle, painoi mieleensä niin paljon kuin pystyi, meni kertomaan sen parilleen ja pari kirjoitti sen ylös. Tätä toistettiin kunnes koko tarina oli kirjoitettu. Sitten vaihdettiin tarinaa ja osia.

Ensimmäisen koulupäivän päätteeksi kuunneltiin jonkun stand-up-koomikon stooria. Hänellä oli erittäin vahva aksentti ja hän puhua pulputti uskomattoman nopeasti. En kyllä saanut siitä mitään tolkkua. Tämän jälkeen opettaja totesi: "Tämän olisi pitänyt olla helppo teille." Ajattelin, että tämä oli nyt sitten tässä. Pakkohan mun on siirtyä alemmalle tasolle. Menin juttelemaan asiasta opettajalle, jonka mielestä pärjäisin kaikesta huolimatta C2-tasolla. Mietin yön yli ja päätin uskoa opettajaa.

Ensimmäisen viikon jälkeen opetustyyliin alkoi tottua ja se alkoi tuntua jopa mukavalta. Ei ainakaan tarvitse tököttää koko ajan paikallaan. Teimme myös molempina viikkoina esitelmän. Ensimmäisellä viikolla meidän piti kertoa kotimaastamme tai -kaupungistamme. Luulin, että se olisi mulle esiintymisjännitykseni ja ujouteni takia kamalaa. Toisin kuitenkin kävi. Jännitin vain ihan vähäsen ja oikeastaan jopa nautin siitä hiukan. Seuraavan viikon esitelmän kanssa kävi samalla tavalla.

Kai se sitten menee niin, että vieraaseen maahan yksin lähtiessä on mahdollista aloittaa täysin puhtaalta pöydältä. Mun ei tarvinnut olla enää se sama ujohko suomalaistyttö.  Juttelin rohkeasti monille ihmisille koulussa ja koulun ulkopuolella. Illalla menin yökerhoihin ja tanssin, jos huvitti. Ei sillä ollut mitään väliä, että en edes osaa omasta mielestäni tanssia. En mä ainakaan huomannut kerääväni oudoksuvia katseita. Suurin osa itsekritiikistäni on siis täysin turhaa.

Mitä kuuluu?

Siitä on kokonainen kuukausi, kun viimeksi julkaisin mitään. Musta ei luultavasti koskaan tule sellaista säännöllisesti postailevaa blogaajaa. Enkä ole siitä edes pahoillani. Haluan olla vapaa tekemään vapaa-ajallani ihan mitä mieleen milloinkin juolahtaa. Niinhän sen pitääkin mennä. Mitä järkeä sanassa 'vapaa-aika' muuten edes olisi? 

Mitä sitten olen tehnyt? Käynyt Tampereella, Helsingissä, Lappeenrannassa, Hangossa ja Tukholmassa. Jos käymisellä tarkoitetaan läpikulkua tai hetkellistä pysähtymistä, listasta tulisi huomattavasti pidempi. Olen tehnyt monta asiaa ensimmäistä kertaa. Snorklannut märkäpuvussa, tutkinut planktonia, päässyt lukiokurssista kirkkaasti läpi ilman kirjaa, juottanut komponentteja kiinni piirilevyyn, ollut mopon kyydissä, juonut siideriä... Lista on aika pitkä. Ainiin, mulle sattui kaiken tämän lisäksi myös eräs todella... miten sitä nyt kuvailisi... ennalta-arvaamaton juttu. Joku remppajätkä tuli iskemään mua metsässä lenkillä ollessani. Tiedoksi vaan kaikille miehille (ja tietysti myös naisille): "Sulla on nätti perse. Lähtisitkö kahville?" ei ole kovin hyvä iskurepliikki. En selitä mistään tässä kappaleessa kertomistani asioista tämän enempää. Miksikö? Jotta saisitte käyttää mielikuvitustanne.

Netin informaatiotulvassa kahlatessani törmäsin harrastukseen nimeltään nukkejen uudelleen maalaaminen (doll repainting kuulostaa huomattavasti paremmalta). Se vaikutti mielestäni aika mielenkiintoiselta. Menin siis kirpparille ja ostin sieltä jonkun barbien. Poistin vanhat kasvot, heitin likaisen ja rikkinäisen mekon pois sekä siistin hiuksia. Kuten kuvasta näkyy, hän on vielä keskeneräinen. Mitä ihmettä teen hänellä, kun saan hänet valmiiksi? En tosiaan tiedä. Ehkä perustan hänelle oman instan ihan vain huvin vuoksi, annan pois tai jätän kaapin pohjalle lojumaan. 

Laitoin joskus aikoja sitten mandariinin siemenen itämään ja tältä se näyttää nyt. Sekin oli kai vain yksi järjettömistä ideoistani. Kuka hullu muka alkaisi kasvattaa runsaasti valoa kaipaavaa mandariinipuuta Suomessa? Mä tietenkin.

Tässäkään postauksessa ei oikeastaan ole ollut mitään järkeä. Miksi toisaalta pitäisikään olla? Juuri järjettömien asioiden tekeminen saattaa herättää luovuuden kukoistamaan. Ehkä joku saa tästä postauksesta jonkin elämää mullistavan idean. Tai sitten ei. Ainakin olen jättänyt tähän maailmaan taas uuden jäljen olemassaolostani.